Kadotettu sukupolvi
Kadotettu sukupolvi (engl. the Lost Generation) oli ryhmä yhdysvaltalaisia kirjailijoita, jotka nousivat tunnetuiksi 1920-luvulla ensimmäisen maailmansodan jälkeen. Ryhmän keskuspaikka oli Pariisi, ja sen tunnetuimpia kirjailijoita olivat Ernest Hemingway ja F. Scott Fitzgerald. Kadotettu sukupolvi ei ollut selkeä koulukunta, vaan siihen kuului monentyylisiä kirjailijoita. Yhteisiä teemoja olivat muun muassa kapinointi edellistä sukupolvea vastaan, dekadenssi, mieheys, naiseus ja sukupuoliroolit.
Nimitystä ”kadotettu sukupolvi” käytti kirjailijoista ensimmäisenä yhdysvaltalainen kulttuurihenkilö Gertrude Stein, joka oli nuorten amerikkalaiskirjailijoiden tärkeä mesenaatti. Alun perin nimityksellä viitattiin kokonaiseen sodan jälkeen ”eksyksiin” joutuneeseen sukupolveen, mutta ennen pitkää sillä alettiin tarkoittaa lähinnä vain Pariisissa asuneita yhdysvaltalaiskirjailijoita ja -taiteilijoita.
Nimitys
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Merkitys
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Käsite ”kadotettu sukupolvi” on suomen kieleen johdettu englanninkielisestä fraasista ”lost generation”. Sana lost on monimerkityksinen, sillä sen merkityksiä ovat ”kadotetun” lisäksi myös ”kadonnut” ja ”eksynyt”. Alkuperäinen ranskankielinen fraasi lausuttiin ”une génération perdue”, jossa perdue viittaa eksyneeseen, vailla suuntaa olevaan.[1]
Tausta
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Nimityksen taustalla oli sodan kauheuksien läpi eläneiden kaksi–kolmekymppisten kokeman katkeran pettymyksen aiheuttama tarkoituksen ja motivaation puute, josta seurasi perinteisten arvojen hylkääminen sekä joidenkin kohdalla päämäärättömyys, holtittomuus ja materiaalisen rikkauden tavoittelu abstraktien ihanteiden sijaan.[2] Kirjailija Samuel Hynes on kuvaillut sitä ”harhautuneeksi, vaeltavaksi, vailla suuntaa olevaksi” sukupolveksi, sillä ensimmäistä maailmansotaa seuranneina vuosina vallitsi suuri sekaannus ja päämäärättömyys.[3]
Alkuperä
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Nimityksen alkuperästä on ainakin kaksi tarinaa. Varhaisemman kirjoitti ylös Gertrude Stein omaelämäkerrassaan Everybody’s Autobiography, joka julkaistiin vuonna 1937. Siinä hän mainitsee pariisilaisen Hotel Pernollet’n isännän monsieur Pernollet’n sanoneen hänelle, että sota oli riistänyt uudelta sukupolvelta nuoruuden ja mahdollisuudet, jolloin nämä eivät saaneet kasvaa rauhassa aikuisiksi vaan eksyivät, joutuivat kadoksiin. Toisen tarinan kertoi Ernest Hemingway omaelämäkerrallisessa kirjassaan Nuoruuteni Pariisi, joka julkaistiin vasta 1960-luvulla. Sen mukaan Gertrude Stein oli kuullut sanat ”génération perdue” autokorjaamon isännältä, joka sanoi sen moitteeksi saamattomalle nuorelle alaiselleen. Kummassakin tarinassa kadotettu sukupolvi viittaa siis koko nuoreen ikäluokkaan. Vasta myöhemmin sillä alettiin ensin tarkoittaa 1920-luvulla Euroopassa juhlinutta nuorta sukupolvea ja sen jälkeen suppeammin viittaamaan lähinnä Pariisissa asuneisiin nuoriin amerikkalaisiin taiteilijoihin ja kirjailijoihin. Tämä käsitys syntyi aihetta käsittelevästä Hemingwayn romaanista Ja aurinko nousee (1926), jonka alussa on Gertrude Steinin sanoiksi merkitty lainaus ”Te olette kaikki kadotettua sukupolvea”.[4]
Kirjailijoiden ryhmä
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Kirjailijat, heidän tukijansa ja esikuvansa
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kadotetun sukupolven edustajiin kuuluivat muun muassa Ernest Hemingway, F. Scott Fitzgerald, John Dos Passos, E. E. Cummings, Archibald MacLeish, Hart Crane ja moni muu nuori amerikkalaiskirjailija, jotka kaikki aloittelivat kirjailijanuraansa 1920-luvun Pariisissa.[5]
Myös kadotetun sukupolven kirjailijoita vanhemmat Gertrude Stein ja T. S. Eliot luetaan joskus ryhmän edustajiksi, mutta heidät voidaan nähdä pikemminkin kadotetun sukupolven edeltäjinä.[6] Steinin kirjallinen tyyli oli erilainen kuin hänen Pariisissa tuntemiensa nuorten amerikkalaiskirjailijoiden. Hänen tärkein merkityksensä liikkeen kannalta olikin kadotetun sukupolven nuorten kirjailijoiden mesenaattina toimiminen ja heidän tarinansa kertominen yhtenä ensimmäisten joukossa.[7] Pariisissa nuoria kirjailijoita tuki ja opetti vanhemman polven kirjailijoista myös Ezra Pound.[8] Muita kadotetun sukupolven merkittäviä tukijoita Pariisissa olivat Gerald ja Sara Murphy sekä kustantaja Robert McAlmon.[9]
Kadotetun sukupolven eurooppalaisia kirjallisia esikuvia olivat esimerkiksi irlantilainen James Joyce ja ranskalainen Marcel Proust. Läheinen esikuva ryhmälle oli T. S. Eliot, joka myös kirjoitti sodanjälkeisestä kaaoksesta. Kadotetun sukupolven kirjallinen tyyli oli esikuviinsa verrattuna kuitenkin arkisempi ja maanläheisempi.[10]
Teemat ja tyyli
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Kadotettu sukupolvi ei ollut selkeä koulukunta, eikä sillä ollut manifestia tai sääntöjä. Se koostui tyylillisesti erilaisista kirjailijoista, ja sen määrittely kirjalliseksi liikkeeksi tapahtui jälkikäteen.[11]
Kadotetun sukupolven kirjailijoiden aiheet vaihtelivat suuresti.[12] Teosten yhteisiä teemoja ovat kapinointi edellistä sukupolvea vastaan, dekadenssi, mieheys, naiseus ja sukupuoliroolit, rakkaus ja impotenssi sekä idealisoitu menneisyys.[12][2] Etenkin Hemingwayn mieshahmot olivat hyvin maskuliinisia ja vahvoja mutta samalla usein jollain tavalla vajavaisia ja haavoittuvaisia.[13] Monen kirjailijan varhaistuotantoon kuuluu romaaneja ensimmäisestä maailmansodasta ja sitä leimanneesta mielettömyydestä sekä kuvauksia sodanjälkeisen ajan tyhjyyden tunteista ja traumoista. Jotkut kirjailijoista olivat itse olleet sodassa vapaaehtoisina, usein ajamassa sairasautoa.[14]
Kustantaminen
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Nuoret ja vielä tuntemattomat amerikkalaiskirjailijat saivat tekstejään aluksi julkaistua Pariisissa 1920-luvulla toimineiden amerikkalaisten pienkustantamojen kautta. Ne aloittivat julkaisemalla pieniä ja halvalla toteutettuja lehtiä, joita jaeltiin kapakoissa ja kirjakaupoissa. Nämä lehdet tarjosivat rohkeasti ja tuoreesti kirjoittaville nuorille kirjailijoille usein lähtölaukauksen uralleen. Lehdistä pienkustantamot siirtyivät kirjojen julkaisuun, vaikkakin pieninä painosmäärinä.[15]
Elämä Pariisissa
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Amerikkalaisilla kirjailijoilla ja muilla taiteilijoilla oli 1920-luvun alussa useita syitä tulla juuri Pariisiin. Kaupunki oli jo pitkään tunnettu kirjailijoiden kaupunkina, jossa moni suuri kirjailija oli kirjoittanut. Pariisilla oli myös houkutteleva maine boheemina elämäntaiteen tyyssijana, johon lähdettiin tietoisesti elämään taiteilijaelämää.[16] Matkalle Amerikasta Eurooppaan houkutti myös mannerten välisen laivaliikenteen halpeneminen, Ranskan frangin ja sitä kautta elämisen halpuus Ranskassa, sekä Yhdysvaltain tympeäksi koettu liike-elämä ja tiukka sosiaalinen ja taiteellinen moraali, joka tukahdutti nuorten kapinan ja taiteilijaelämän.[17]
Vuonna 1924 Pariisissa asui vakituisesti jo yli 30 000 yhdysvaltalaista. Kadotetun sukupolven kirjailijoiden keskuspaikaksi muodostui Montparnasse.[18] Moni amerikkalaiskirjailijoista koki olevansa Pariisissa vain väliaikaisesti, joten he eivät opetelleet puhumaan ranskaa ja pysyttelivät toisten amerikkalaisten seurassa.[19] He asuivat lähellä toisiaan, ja heidän elämänsä keskipisteitä olivat salongit, kuten Gertrude Steinin salonki, kirjakaupat, kuten Shakespeare and Company, ja kapakat.[20] Jatkuva juhliminen ja rankka alkoholinkäyttö kuului pariisinamerikkalaisten boheemiin taiteilijaelämään, etenkin kun Yhdysvalloissa oli samaan aikaan voimassa alkoholin kieltolaki.[21]
Moni kirjailijoista vietti aikaansa myös Pariisin ulkopuolella, kuten Ranskan maaseudulla, Ranskan Rivieralla ja Espanjassa.[22]
Pariisilla oli näkyvä asema myös kadotetun sukupolven kirjailijoiden kirjoissa. Joskus he kertoivat siitä suoraan, joskus he käyttivät sen tarjoamia henkilöhahmoja ja draamallisia tilanteita.[23]
Hajoaminen ja jälkimaine
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Kadotetun sukupolven aika kesti maailmansotien välisen ajan aina 1930-luvun lopulle.[24] Moni kirjailija palasi Pariisista takaisin Yhdysvaltoihin jo vuonna 1927, kun frangi alkoi kallistua. Maailmanlaajuinen lama vuoden 1929 pörssiromahduksen seurauksena vaikeutti huolettomien juhlien jatkumista. Kirjailijayhteisön hajoaminen jatkui 1930-luvulla, kun alkuperäiset jäsenet kypsyivät kirjailijoina, aikuistuivat, muuttivat pois ja perustivat perheen. Lopulta Pariisin lehdet ja kustantamot joutuivat lopettamaan talousvaikeuksien takia, ja toinen maailmansota lopetti vanhan elämäntavan.[25]
Ryhmän ja kirjallisen suuntauksen kadottua siitä tuli myytti, ja se alettiin nähdä aiempaa yhtenäisempänä. Kadotettua sukupolvea ovat kuvanneet ja muistelleet ja samalla sen määritelleet kirjallisena liikkeenä itse mukana olleista esimerkiksi Hemingway romaanissaan Ja aurinko nousee ja muistelmissaan Nuoruuteni Pariisi, Fitzgerald useassa omaelämäkerrallisessa romaanissaan, Stein teoksessaan Alice B. Toklasin omaelämäkerta (1933) sekä Sylvia Beach muistelmissaan Shakespeare and Company.[26]
Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Sutinen, Ville-Juhani: Kadotettu sukupolvi: maailmansotien väliset kirjalliset liikkeet. Avain, 2018. ISBN 978-952-304-184-4
Viitteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- ↑ Sutinen 2018, s. 13.
- ↑ a b O’Connor, Kate: Lost Generation Great Writers Inspire. University of Oxford. Viitattu 10.4.2016. (englanniksi)
- ↑ Sutinen 2018, s. 14.
- ↑ Sutinen 2018, s. 14–17.
- ↑ Lost Generation Encyclopaedia Britannica. Viitattu 20.10.2018. (englanniksi)
- ↑ Sutinen 2018, s. 25.
- ↑ Sutinen 2018, s. 39.
- ↑ Sutinen 2018, s. 51.
- ↑ Sutinen 2018, s. 46.
- ↑ Sutinen 2018, s. 47–51.
- ↑ Sutinen 2018, s. 16–21.
- ↑ a b Sutinen 2018, s. 98.
- ↑ Sutinen 2018, s. 106.
- ↑ Sutinen 2018, s. 23–25.
- ↑ Sutinen 2018, s. 78–82.
- ↑ Sutinen 2018, s. 53–58.
- ↑ Sutinen 2018, s. 59–62.
- ↑ Sutinen 2018, s. 62–63.
- ↑ Sutinen 2018, s. 67.
- ↑ Sutinen 2018, s. 72–77.
- ↑ Sutinen 2018, s. 83–97.
- ↑ Sutinen 2018, s. 64.
- ↑ Sutinen 2018, s. 63.
- ↑ Sutinen 2018, s. 26.
- ↑ Sutinen 2018, s.118–134.
- ↑ Sutinen 2018, s.135–137.